Lunnasvaatimus
Olin viemässä uunituoretta sakkoa punaisia päin ajaneelle kuljettajalle liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Naamaani satoi kylmiä, veitsenteräviltä tuntuvia räntähiutaleita leutona keskitalven iltana. Ohitse ajavat autot aiheuttivat humahduksia ja roiskahduksia ajaessaan loskaisiin lätäköihin. Viima, koleus ja kosteus saivat minut kiirehtimään tilaisuutta, jotta pääsisin nopeasti takaisin partioautoon lämmittelemään. Tyytymätön keski-ikäinen mies oli joutunut tovin odottamaan autossaan, kun sakkoa kirjoitettiin. Saavuin auton kuljettajan ovelle. Mies laski ikkunan ja aloitin rutinoituneesti antamaan sakkoa tiedoksi kun mies keskeytti minut.
- Haluan että sakko annetaan minulle tiedoksi ruotsiksi! Hän vaati.
- Oletteko te suomenruotsalainen, tarvitseeko teidän asioida ruotsiksi? Kysyin mieheltä.
- Kyllä. Ja minulla on oikeus saada palvelua ruotsin kielellä. Mies vastasi.
- Sinä olet koko ajan puhunut suomea ja nytkö sinä et sitä enää ymmärrä? Varmistin suomenruotsalaiselta kuljettajalta.
- Kyllä minä osaan suomea, mutta vaadin palvelua ruotsin kielellä.
- Valitettavasti minä en osaa ruotsia niin hyvin, että voisin antaa tämän sakon sinulle tiedoksi. Joten, då måste vi vänta på att den svenskspråkiga polisen kommer till platsen. Vastasin miehelle, että odottelisimme sitten siihen saakka, kunnes ruotsinkielinen poliisi tulee paikalle antamaan sakon hänelle.
Löntystelin räntäsateessa loskakasojen läpi takaisin partioautolle ja hyppäsin kuljettajan paikalle istumaan. Nostin kyllästyneenä radion tangentin ja kysäisin radioaalloilta, pääsisikö joku hyvin ruotsia taitava kollega paikalle antamaan sakkoa hankalalle asiakkaalle. Pian eräs suomenruotsalainen konstaapeli vastasikin.
- 203 voi tulla. Hetki menee, olemme asemalla paperitöissä.
- 211 kuittaa, ei mikään kiire. Ilmaisin saaneeni viestin perille.
Partiokaverini oli tämän viestinnän jälkeen täysin kartalla, mikä tilanne oli, eikä asiasta tarvinnut sen kummemmin keskustella. Rupesin mietiskelemään ääneen
- Toivottavasi noi eivät nyt kuitenkaan kuulu mihinkään samaan purjehdusseuraan.
- Niin, kuitenkin ovat tuttuja. Kollegani lähti mukaan juttuun.
- Jep. On ne suomenruotsalaiset kyllä semmoista porukkaa, pitävät kuitenkin toistensa puolia normaaleja suomalaisia vastaan.
- No niin on, kohta se 211 ajelee tänne varmaan jollain Jaguarilla.
- Jep. Iskän Jaguarilla ajetaan keikkaa.
Jatkoimme aikamme kuluksi pohdiskelua suomenruotsalaisen kulttuurin ominaispiirteistä, kunnes vartin odottelun jälkeen eteen pysäyttämämme auton kuljettaja nousi autosta ja lähestyi meitä kasvoillaan vihainen irve. Kävely oli määrätietoista, eikä hän selvästikään ollut tottunut odottelemaan. Hän saapui ikkunalleni ja kysyi
- Kauanko tässä vielä menee?
- Vähän paha sanoa, meidän ruotsinkielinen kollega on paperitöissä Pasilassa, mutta tulee kyllä heti niiden jälkeen tänne.
- Ei minulla ole tässä koko päivää aikaa odottaa! Mies tuhahti.
- No tässä nyt joudutaan odottelemaan niin kauan kunnes toinen partio tulee paikalle ja saatte sakon tiedoksi! Sanoin tiukasti.
- No hyvä on. Minä haluan että se annetaan tiedoksi suomen kielellä. Mies alkoi taipumaan.
- Kuulkaa, kyllä me pidämme huolen teidän kielellisistä oikeuksistanne. Sitäpaitsi kyse on myös minun oikeusturvastani. Te vaaditte aikaisemmin tiedoksiannon ruotsiksi, eikä minulla ole niin hyvät ruotsinkielen taidot, että voisin sen teille riittävän hyvin antaa. En minä halua, että minua jälkikäteen syytetään, että sinä et ole ymmärtänyt tiedoksiantoa ja että minä olen laiminlyönyt velvollisuuteni sinun oikeuksiesi takaamiseksi. Ja te muutoinkin vaikutatte siltä, että järjestätte minulle kaikki mahdolliset ongelmat mitkä vain pystytte. Avasin näkemystäni miehelle.
- Haista vittu! Mies kommentoi, kääntyi kannoillaan ja lähti kiukuissaan kahlaamaan loskassa kohti omaa autoaan.
- Tack de samma. Huikkasin miehen perään, vaikka tämä tuskin sitä enää kuuli.
Parin kymmenen minuutin kuluttua 203 saapui paikalle ja ruotsinkielinen poliisi kävi antamassa sakon tiedoksi. Toimitus vei jokusen sekunnin, kunnes sakon saaja pääsi nostamaan kytkintä ja kiihdyttämään pois paikalta mustanruskea nuoskalumi ympäriinsä roiskuen. Varmistin vielä suomenruotsalaiselta konstaapeliltä, kuuluivatko he samaan Mersukerhoon tai olivatko he kenties olleet viettämässä viikonloppuna yhdessä rapujuhlia. Hän vastasi ajavansa Audilla ja että rapujuhlia vietetään tyypillisesti syksyllä, eikä keskellä talvea.
- Ai Audilla? Vastasin ja hämmästyneisyyttä mukaillen. - Mä ajan polkupyörällä! Sä saat samaa palkkaa, miten sulla voi olla varaa Audiin?
- Kuule, se on vanha ja käytetty Audi. Ja ois sullakin rahaa jos et ryyppäisi ja hukkaisia kaikkea. Hän vastasi ennen kuin palasi omalle autolleen ja lähti partioineen jatkamaan työvuoroaan.
- Siis se ajaa Audilla. Tokaisin vielä parilleni. - Mulla ei ole varaa edes täyttää mun pyörän renkaita.
- Nojoo, niille maksetaa varmaan jotain suomenruotsilisää. Parini tuumaili.
- Niin totta, kielilisää ruotsista, sillä se on ostanut sen Audinsa.
Ilmoitin meidän vapautuneen liikennepysäytystehtävältä. Saimme hetken rauhassa kuunnella radiota ja katsella tiskirätin kokoisten räntähiutaleiden läjähtelyä tuulilasiin, kun hätäkeskus otti meihin taas yhteyttä. Sörnäisissä oli juuri hetki sitten varastettu matkapuhelin nuorelta mieheltä. Tilanne oli vielä veres, joten ajoimme ripeästi paikalle.
Paikalla oli kolme nuorta, siististi pukeutunutta, hieman päihtynyttä miestä. He olivat olleet istumassa iltaa viereisessä pubissa. Yksi mies oli laskenut matkapuhelimensa pöydälle ja hetken kuluttua huomannut, että puhelin oli kadonnut. Puhelinta ei löytynyt mistään ja he epäilivät, että heidän vieressään pyörinyt arabin näköinen mies oli varmaankin varastanut sen. Mies oli liikuskellut heidän pöytänsä läheisyydessä ja puhelimen kadottua oli myös mies kadonnut. Yksi miehen kavereista oli soittanut miehen puhelinnumeroon – puhelimeen oli vastannut huonosti suomea puhuva mies. Tämä oli vaatinut miehiä maksamaan sata euroa ja sillä ehdolla hän suostuisi palauttamaan puhelimen. Miehet suostuivat tähän ja he olivat sopineet puhelimessa, että paikalle tulee joku hakemaan rahat, minkä jälkeen puhelin palautetaan heille.
- Me soitettiin sille ja sovittiin, että joku tulee tänne hakemaan rahat. Se puhelin on kuulemma jossain kampissa ja saadaan sitten ohjeet kuinka se puhelin palautetaan. Soitettiin kuitenkin teille, jos tänne tulisi kohta joku hakemaan niitä rahoja.
Keskustellessamme paikalle saapuikin nuori arabimies. Hän kertoi, että oli tullut hakemaan rahoja ja että hän antaa ohjeet, kuinka puhelin saadaan takaisin. Tämä tietysti herätti epäilykset siitä, että kyseessä oli juuri puhelimen anastanut henkilö, joten tarkastimme hänen taskunsa ja kantamuksensa, puhelinta kuitenkaan löytämättä. Mies ei vastustellut toimenpidettä, hän sanoi, että ei liity asiaan mitenkään ja että hän on vain viestin tuoja.
- Mina en ole vienyt puhelinta, en tieda kuka sen on vienyt. Mina tulin vain hakemaan rahat ja antamaan ohjeet.
- Sinäkö et siis tiedä, kuka sinulle on tällaisen tehtävän antanut? Kysyin häneltä.
- En. Mina en tunne hanta.
- Että sinä et ole osallistunut tähän puhelimen varastamiseen? Pyysin tarkennusta.
- En ole. Mina tulin vain auttamaan.
- Aivan. No soitappa sille, kuka sen puhelimen on vienyt ja käske tuomaan se heti tänne. Ohjeistin miestä.
- En voi, en tieda hanen numeroaan. Hän perusteli.
Asiasta väännettiin kättä hetken aikaa, mutta mies pysyi kannassaan. Lain tulkintani mukaan oli kuitenkin syytä epäillä, että mies osallistui jollakin tavalla rikoksen tekemiseen, joten asiaa ei voinut jättää sikseen. Päätimme siis vaihtaa diplomaattisen lähestymistavan asian ratkaisemiseksi painostavampaan toimintaan, jossa ei jäisi yhtälailla tilaa kompromissiin. Ilmoitin siis miehelle, että hänet otetaan kiinni rikoksesta epäiltynä ja viedään yöksi Pasilan poliisivankilaan, missä seuraavana päivänä rikostutkija rupeaa hänen kanssaan asiaa selvittämään. Osat olivat vaihtuneet, mies oli nyt ikäänkuin meidän panttivankimme ja oli meidän vuoromme vaatia lunnaita häntä vastaan, eli puhelinta palautettavaksi. Tämä vaikuttikin miehen kognitioon tervehdyttävällä tavalla ja yllättäen hän muisti puhelinnumeron, josta oli ohjeensa saanut ja soitti siihen.
- Huva on, ma soitan ja kasken etta se tuo puhelimen tanne! Mies ilmoitti pelästyneenä.
Annoin puhelimen hänelle, hän valitsi sieltä numeron ja jäi odottamaan. Kukaan ei vastannut puheluun muutamasta yrityksestä huolimatta. Miehen kohtalo alkoi valkenemaan hänelle itselleenkin, kun hän epätoivoisesti selitteli, että ei se ollut hän, joka oli puhelimen varastanut ja että hän vain auttaa viestinviejän roolissa, eikä häntä voi viedä vankilaan, hänhän yrittää ratkaista tilanteen.
Vastalauseista huolimatta lastasimme miehen poliisiauton kuljetustilaan ja aloimme kyyditsemään häntä kohti Pasilaa. Matkan aikana mies puhui ja huusi taukoamatta. Hän vannoi syyttömyyttään ja viattomuuttaan vielä poliisivankilallakin, kun hänen huoneensa massiivinen rautaovi sulkeutui raskaasti naristen ja vinkuen. Kirjasimme rikosilmoituksen varkaudesta. Seuraavana aamuna rikostutkija kuulustelisi miehen arabian kielen tulkin avustuksella — hänenkin kielelliset oikeutensa esitutkinnassa tulisivat toteutumaan.
Kommentit
Lähetä kommentti