Uudenmaan sulku operaatio, eli "Operaatio Puomi"
Nuoremmat sukupolvet eivät enää muista, mutta aikana ennen kolmatta maailmansotaa jylläsi globaali virus pandemia. Suomi oli säästynyt pitkään viruksen leviämiseltä maaperälleen, mutta 2020 alkupuoliskolla varmistui ensimmäiset tartuntatapaukset. Korona oli saapunut Suomeen! Maan johto toimi nopeasti taudin leviämisen hillitsemiseksi. Päätettiin tehdä jotain ennenkuulumatonta - sulkea Uusimaa! Uudellamaalla asuu yli 1.5 miljoonaa ihmistä, joten äärimmäisen haastavaan tehtävään tarvittiin taitoa ja osaamista, jota löytyy ainoastaan poliisista. Miehistöä ei tietenkään ole poliisissa riittävästi tällaiseen valtavaan operaatioon, puolustusvoimien virka-apuosastoista huolimatta. Operaatio jouduttiin siis toteuttamaan tekemällä 25 tuntisia työpäiviä, kahdeksana päivänä viikossa, ilman taukoja, vuorojen välillä käytiin kotona vain vaihtamassa alusvaatteet. Oli pakkasta ja viimaa, mutta ruokaa ei. Ajat olivat kovia, mutta niin olivat miehetkin!
Uudenmaan rajoille pääväyliltä kaikkein pienimmille metsäpoluille oli perustettu valvontapisteitä varmistamaan liikkumisrajoitusten noudattamista. Juniin oli jalkautunut partioita tarkastamaan, että matkustajilla oli lupa saapua tai poistua maakunnasta. Ihmisiä oli ohjeistettu pitämään mukanaan todistuksia, joilla pystyisi osoittamaan käyvänsä esimerkiksi töissä tai opiskelemassa rajan toisella puolella.
Sulun ensimmäiset päivät vietin Hyvinkäällä pienen sivutien varrelle kyhätyllä kulunvalvontapaikalla. Liikennettä oli vain hieman ja tukenamme oli ryhmä varusmiehiä, joita käytimme pysäyttämään ohi ajavia autoja. Joitakin uteliaita paikallisia kävi kokemusmatkalla testaamassa kuinka rajavalvontaa tehdään ja juttelemassa ja kyselemässä kuulumisia. Ihmiset vaikuttivat suhtautuvan positiivisesti ja huumorilla tilanteeseen. Poikkeuksiakin oli. Ollessani keskellä tietä valmiina pysäyttämään ja tarkastamaan ohi ajavia ajoneuvoja näytin pysähtymismerkkiä kädelläni kaukaa lähestyvälle moottoripyöräilijälle. Pyörä rullaili hitaasti minua kohti ja kuljettaja laski vasemman kätensä ohjaustangolta, hän vaikutti roikottavan kättään lepuuttaakseen sitä. Pyörän lähestyessä siristin silmiäni, koska näytti aivan siltä, kuin kuljettaja esittäisi jonkinlaista käsimerkkiä minulle. Vasta kun pyörä oli aivan edessäni hahmotin, että kuljettaja näyttää minulle keskisormea! Pyörä körötteli ohitseni hitaasti ja varovaisesti samalla kun aivoni tekivät laskutoimituksia - hänhän ei aio pysähtyä! Eikä minulla ole enää aikaa toiminnan lopettamiseksi! Läpäisemätön Uudenmaan saartorengas oli murrettu. Katselin motoristin loittonevaa selkää ja tiedotin tapahtumista radiolla muuta tilanneorhanisaatiota, takaa-ajoon emme pystyneet irtoamaan, koska muuten tarkistuspisteelle ei olisi jäänyt kuin ryhmä varusmiehiä. Yhä edelleen öisin kun uni ei ota tullakseen saatan palata tuohon hetkeen. Jos motoristi olisi rohkeasti nostanut kätensä pystyyn ja näyttänyt kansainvälistä käsimerkkiä reippaasti ja miehuullisesti, olisin varmasti kerennyt ymmärtämään tilanteen ja saanut napattua miehen pyörän satulasta, nostettua hänet suorille käsivarsilleni ja heitettyä hänet viereiseen pöpelikköön! Mutta valitettavasti miehen ujo ja arka kehonkieli oli ostanut hänelle tilaisuuden päästä ohitseni.
Seuraavalla viikolla olin päätynyt keskelle metsää, hiekkatien varteen, jonnekin Lohjan ja Someron rajalle. Metsissä uhkakuvat joihin poliisin on varauduttava ovat hyvin erilaiset kuin kaupungissa. Kaupunkilaiskonstaapeli joutuu vain harvoin kohtaamaan villieläimiä, kuten esimerkiksi susia ja karhuja ja pienempiä ilveksiä ja ahmoja. Luottamukseni poliisikoulussa oppimiin voimankäyttötaitoihin kuitenkin valoi varmuutta siihen, että pahimmista mahdollisista kuviteltavissa olevista tilanteista selvittäisi myös tässä ympäristössä. Eläimet selvästi aistivat olemuksestani huokuvan itsevarmuuden ja kiersivät minut kaukaa. Itseasiassa, niitä ei näkynyt lainkaan! Poliisilaitos oli tehnyt innovatiivisen ratkaisun ja metsätien varteen oli tuotu laitoksen vuokraama asuntoauto tukikohdaksi tietä valvoville konstaapeleille. Tukikohtamme ikkunoista seurailimme partioautolla sulkemaamme soratietä ja odotimme josko joku kaipaisi lupaa ylittää Uudenmaan raja. Vesi ja muonahuolto oli puolustusvoimien vastuulla ja kuluttelimme aikaa kehittelemällä "sissimuonapakkauksesta" löytyvistä raaka-aineista uusia reseptejä. Nuudeleista, kinkkupasteijasta ja säilyketonnikalasta saa loihdittua ravitsevan ja maukkaan aterian, kyytipojaksi tietenkin sitruunan makuisesta urheilujuomajauheesta valmistettu sporttinen drinkki.
Koko operaation läpi toiminta suijui pääasiasssa hyvässä yhteistyössä kansalaisten kanssa. Ihmiset halusivat noudattaa liikkumisrajoituksia ja ilmassa oli yhteen hiileen puhaltamisen henki. Tarkastuspisteillä kävi ihmisiä ihan vaan juttelemassa ja joku toi limupullotkin meille. Moni kertoi menettäneensä tuloja ja joutuneensa hankalaan tilanteeseen, mutta asetetut rajoitukset hyväksyttiin silti ja toivottiin, että tehokkailla toimilla pandemian leviäminen saataisi estettyä nopeasti. Lopulta sulku saatiinkin purettua etuajassa - tavoite oli saavutettu ja taudin leviäminen oli onnistuttu estämään!
Kirjoitan asioista, joista olisi helpompi vaieta.
En siksi, että haluaisin provosoida – vaan siksi, että niin harva uskaltaa puhua niistä.
Totuus pitäisi aina voida sanoa ääneen. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta hiljaisuus ei suojele ketään – ainoastaan ongelmaa.
Jos haluat tukea sitä, että joku uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista, voit tarjota ahkeruuskahvin – eli pienen lahjoituksen blogille:
Kommentit
Lähetä kommentti