"Meillä on teille tänään niitä kaikkein huonoimpia uutisia” – Poliisin työtehtävä, jota ei voi kaunistella

Istuimme kahvilla Kehä ykkösen varrella sijaitsevan huoltoaseman nurkkapöydässä. Emme olleet varsinaisesti tauolla – kenttäjohtaja oli antanut meille aikaa valmistautua henkisesti kuormittavaan tehtävään. Toisella puolella Suomea oli tapahtunut henkirikos, jonka uhri oli nuori, reilu parikymppinen nainen. Hän oli kuollut väkivallan seurauksena, tekijä oli yhä tavoittamatta. Teon luonne oli jo herättänyt median huomion ja viimeistään seuraavana aamuna siitä olisi kirjoituksia lehdissä ja verkossa.

Kahvi oli kitkerää ja haaleaa, mutta tehokasta. Ei sillä, että sitä olisi tarvinnut tällä kertaa nauttia piristyksen takia – tarve oli ennemminkin hengähdys ja tuumaustauolle. Aikaisemmin olin jo huomannut, että keikkalistalle oli ilmestynyt roikkumaan kiireetön celsius luokan tehtävä. Vilkkaan illan nopeampaa reagointia vaativat tehtävät olivat vieneet partioiden huomion, mutta keikkarintaman hiljennyttyä loppuillasta kenttäjohtaja otti meihin yhteyttä radiolla.

- Kaks-nolla-viis, Pasi-yks.

- Kaks-nolla-viis, kuulee. Painoin tangenttia ja vastasin.

- Ottakaa te toi viisi-viisi-nolla celsius tehtävä. Katsokaa ne lisätiedot sieltä tehtävältä. Ei ole kiire, ottakaa rauhassa, käykää vaikka kahvilla ensin.

Kyseessä oli virka-aputehtävä toiselle poliisilaitokselle, joka tutki henkirikosta. Uhrin äiti asui Helsingissä ja tehtävänä oli viedä kuolinviesti hänelle. Homma piti hoitaa myöhäisestä ajankohdasta huolimatta viivyttelemättä. Tieto tyttären kuolemasta pitäisi viedä uhrin äidille ennen kuin se saavuttaisi hänet toista kautta. Olisi epäinhimillistä, jos äiti joutuisi kuulemaan lapsensa kuolemasta esimerkiksi uutisten tai median haastattelupyynnön kautta.

Erityisenä haasteena oli lisäksi se, että epäiltyä ei oltu saatu vielä kiinni. Keskeneräisen esitutkinnan vuoksi emme voisi kertoa juuri mitään kuolemaan johtaneista tapahtumista. Samalla meidän piti yrittää selvittää omaiselta esitutkinnan kannalta tarvittavia tietoja, mikäli se oli mahdollista.

Asiaa oli kuitenkin märehditty nyt tarpeeksi ja lähdimme siirtymään määrätietoisesti kohti omaisen kotiosoitetta. Matkalla keräilin kaiken tarvittavan tiedon tietokoneelta, uhrin ja tämän äidin täydelliset nimet ja henkilötunnuksen. Kertasin tapahtumatiedot ilmoituksesta, sekä etsiskelin kriisipuhelimien, pappien ja sosiaalihuollon numeroita. Tulostin itselleni pumaskan papereita, jotta kaikki tieto olisi nopeasti käsillä.

Saavuimme rivitalon pihaan. Valmistautumisen aika oli nyt päättynyt ja oli aika toimia. Oli turha kuhnia, pahaenteinen poliisiauto talon pihassa herättää nopeasti huomion. Kävelimme päättäväisesti talon ovelle ja painoin ovikelloa. Toivoin, että ketään ei olisi kotona ja kenties joku toinen saisi hoitaa epämukavan tehtävän loppuun. Oven takaa alkoi kuitenkin kuulumaan askelten ääniä. Nostin muistiinpanoni nenäni eteen, olin kirjannut siihen uhrin ja hänen äitinsä nimet. Oli tärkeä varmistua siitä, että henkilö joka saa kuulla tyttärensä kuolleen todellakin oli oikea henkilö, emmekä olleet vahingossa esimerkiksi naapurin ovella.

Kuusikymppinen nainen avasi hämmentyneen oloisena ulko-oven. Kieli oli kuivunut kitalakeen kiinni, mutta sain nopeasti avattua suuni:

- Hyvää iltaa. Katsoin naista silmiin ja jatkoin keskeyttämättä. - Minä olen konstaapeli Rajamäki. Oletteko te Mirja Anneli Pekkarinen?

- Kyllä olen. Huoli kuului naisen äänestä. - Mitä asiaa?

- Onko Nella Katariina Pekkarinen teidän tyttärenne? Menin suoraan asiaan.

- On kyllä. Miksi te...

En antanut hänen jatkaa kysymystään loppuun, vaan puhuin päälle rauhallisen painokkaasti.

- Meillä on tänään teille niitä kaikkein huonoimpia uutisia.

Vedin henkeä, asia oli sitä laatua, että sitä ei voisi koristella tai pehmentää. - Onko Nella Katariina Pekkarinen teidän tyttärenne?

- Kyllä... nainen hengähti.

- Nella Katariina Pekkarinen on tänään kuollut. Sanoin selkeästi ja yksinkertaisesti, siten ettei tulkinnan varaa jäänyt. - Otan osaa.

Nainen tuijotti minua hiljaa ja liikkumatta. Hetkisen kuluttua rikoin hiljaisuuden.

- Voisimmeko me tulla sisään?

- Anteeksi. Tottakai. Nainen avasi ovea ja siirtyi pois meidän edestämme.

Astuimme sisään siistiin ja hyvin pidettyyn asuntoon. Kävelimme naisen perässä eteisen läpi olohuoneeseen. Nainen ei edelleenkään puhunut mitään vaan vaikutti odottavan, että poliisi jatkaa keskustelua. Pääni sisällä muodostamani johdonmukainen suunnitelma ja "käsikirjoitus" oli jo luhistunut ja tartuin ensimmäiseen ajatukseen mikä mieleeni nousi. Kerroin siis ensimmäiseksi vainajan äidille, että asiassa epäillään rikosta, enkä pysty siitä syystä juurikaan kertomaan asiasta mitään.

Seuraavaksi mieleeni juolahti, että olisi tärkeä selvittää uhrin äidin tarve henkiselle tuelle ja kysyin olisiko hänellä ketään läheistä tai ystävää, joka voisi tulla hänen tuekseen. Nyt nainen viimein itsekin rupesi puhumaan.

- Kyllä, minun tyttäreni on kotona. Hän korotti ääntään ja huusi. - Tule alas! Aivan kamalia uutisia!

Yläkerrasta alkoi kuulua kolinaa ja portaita pitkin laskeutui nopeasti nuori, ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen tyttö. Perheen äiti kertoi toiselle tyttärelleen, että tämän sisko oli kuollut ja poliisit olivat tulleet kertomaan asiasta.

- Aijaa. Tyttö vastasi hiljaa, kalpeni entisestään ja pysyi vaiti.

Keräsin ajatukseni yllätyksen jäljiltä ja koitin jatkaa jotenkin asiallisesti ja järkevästi.

- Olen pahoillani. Sanoin uhrin siskolle nopeasti. Hän oli mennyt nojatuoliin istumaan, kätkenyt kasvonsa hiustensa taakse, eikä vastannut mitään.

Nyt mielestäni olimme tulleet keskustelussamme sopivaan kohtaan, jossa voisin yrittää kysellä tutkinnan kaipaamia tietoja. Epäiltynä oli eräs mies, jonka suhdetta vainajaan tutkinta oli pyytänyt selvittämään. Kysyin äidiltä, tunsiko hän tämän nimistä miestä.

- Kyllä, hän on kai tyttäreni jonkinlainen poikaystävä. Äiti kertoi ja jatkoi, että tyttärellä oli mennyt jo pitkään huonosti, eivätkä he enää olleet väleissä. Edellisestä kerrasta, kun he olivat nähneet tai puhuneet oli jo useita kuukausia. Äiti jatkoi, että tytär oli ruvennut käyttämään huumeita ja pyörimään huumeidenkäyttäjien piireissä, jossa oli ilmeisesti tutustunut tähän mieheen. Heillä oli ollut usein draamaa, josta äitikin oli saanut välillä osansa. Välillä vaikutti, että he olisivat seurustelleet ja välillä taas oli väkivaltaa ja vainoamista.

Äidin kertoessa vainajan elämästä, hänen toinen tyttärensä alkoi nyyhkyttämään nojatuolissa. Äiti keskeytti ja meni lohduttamaan tätä. Mietin, että tässä saisi olla riittävät tiedot tutkinnalle tässä vaiheessa, tutkija voisi itse puhua uhrin äidin kanssa myöhemmin. Odottelimme hiljaa, että tunteet hieman laantuivat. Nuori nainen lakkasi nyyhkimästä ja äiti palasi luoksemme. Kysyin häneltä, kokiko hän tarvitsevansa keskusteluapua.

- Minulla olisi tässä sinulle yhteystietoja, jos haluat. Esimerkiksi kriisipuhelin vastaa ihan kellon ympäri, jos haluat soittaa sinne.

- Kiitos. Äiti vastasi. - Mutta en minä varmaankaan aio soittaa minnekään.

- No mutta mä voisin varmaan jättää nämä esitteet sinulle tänne, jos myöhemmin koet tarpeelliseksi, tai jos esimerkiksi teidän tyttärenne haluaa ottaa yhteyttä.

- Kiitos, minä laitan ne vaikka tähän pöydälle. Hän otti esitteet ja vei ne olohuoneen kahvipöydälle odottamaan.

Annoin myös tutkijan yhteystiedot, joka ottaisi yhteyttä seuraavana päivänä.

Mietin, että tässä taisi olla kaikki, mitä tulimme kertomaan. Kysyin vielä vainajan äidiltä, oliko tälle jäänyt kysyttävää ja kokiko tämä varmasti pärjäävänsä kotona tyttärensä kanssa. Äiti oli edelleenkin rauhallinen ja vaikutti jopa hieman iloiselta, vastatessaan.

- Kyllä me pärjäämme täällä, älkää huolehtiko.

- Hyvä on, ottakaa vaan yhteyttä noihin numeroihin mitkä annoin jos yhtään siltä tuntuu. Jos teille sopii, me alamme tästä poistumaan.

- Kyllä se sopii. Vainajan äiti vastasi. - Ja kiitos paljon kun tulitte käymään, arvostan sitä kovasti!

Kättelimme heidät ja ilmaisimme osan ottomme vielä kerran. Poistuimme hiljaa asunnosta, ulkona oli kylmää ja pimeää. Nousimme partioautoon, parini käynnisti moottorin ja käänteli auton pois pihasta.

Tiesin kyllä minne olimme menossa.

Huoltoasemalla oli jo varmasti keitetty uusi pannu kahvia, joka toivottavasti olisi tällä kertaa kuumaa.